Alusta uudelleen

Lentokoneen noustessa ilmaan näkökykyni heikkeni. Tähän oli kaksi syytä - ensimmäinen oli matalalla roikkuvat, raskaat sadepilvet. Toinen oli silmiin itsepintaisesti pyrkivät kyyneleet, joita nieleskelin armottomasti yrittäen säilyttää jonkinlaisen itsekontrollin. Olin jättämässä taakseni kymmenen kuukauden mittaista vaihto-opiskelua minulle niin rakkaaksi käyneessä kaupungissa, matkalla takaisin Suomeen ja tavalliseen arkeen.
En ollut onnellinen.

Enkä voi sanoa olevani vieläkään. Kaipaan kaupunkiani ja ystäviäni. Kotikulmat, joita en edes kaivannut, ovat ahdistavan ahtaita ja autioita. Kirosin turistimassoja, mutta nyt antaisin vasemman munuaiseni saadakseni olla juopuneiden brittien tuuppimana.

Huoh.

On toki mukavaa nähdä perhettä ja ystäviä. Tiedän sopeutuvani pian, vastentahtoisesti tosin. Sitä odotellessa suljen silmäni jotteivät kyynelet pääse pakenemaan.