Time flies

Ystävä oli lisääntynyt poissaoloni aikana. Kävin kylässä, vein mennessäni kukkia ja suklaata koska se on kai tapana. Katselin parin kuukauden ikäistä ihmistä ja tajusin ajan kulumisen. Suomeen jääneiden elämä ei ollutkaan pysähtynyt odottamaan minua niin, että olisin voinut astua mukavasti takaisin muuttumattomaan tilanteeseen. Pitäessäni vauvaa sylissäni (ensimmäistä kertaa koskaan, muuten) aloin miettimään, mitä todisteita minulla oli vaihtovuodestani. Mitä jäi käteen?

Konkreettisesti ajateltuna paljon tavaraa. Sallitun 20 kilon sijasta minulla oli matkatavaraa 60 yksikköä plus noin kymmenen kilon käsimatkatavarat. Kiitos kentällä törmäämiini herrasmiehiin en maksanut penniäkään kuljetuskuluja, mistä olen hyvin kiitollinen - rahaa ei tällä hetkellä ole mitenkään liikaa.
Tavaralla ei kuitenkaan luonnollisesti ole juurikaan merkitystä. Mitä muuta sain? Monta ystävää, joita nyt jo kaipaan suunnattoman paljon. Paljon kokemuksia, joiden merkitystä en kykene edes arvioimaan. Särkyneen, tai ainakin säröilevän, sydämen intensiivisen suhteen seurauksena. Niin paljon muistoja, jotka pelkään unohtavani.

Vierailu ystävän perheineen luona herätti myös aavistuksenomaisen ahdistuksen. Ystävällä oli vaunuissa vauva ja hellalla makaroonit kiehumassa. Avomies pesi omistusasunnon ikkunoita ilman paitaa ja stereoissa soi Elvis. Tajusin ettei minulla ole töitä, asuntoa eikä edes tietoa siitä, missä tulen ensi lukukautena asumaan. Opiskelupaikkakunta ei kolmenkaan vuoden asumisen jälkeen tuntunut kodilta, mutta toisaalta matkustaminen sinne toisesta kaupungistakaan ei liikoja houkuttele. Miksei kukaan kerro, mitä olisi paras tehdä?'

No, huomenna pääsen työhaastatteluun. Toivon sen antavan jonkinlaista suuntaa.