20061021

Vanha postaus

Tapahtui noin 1,5 vuotta sitten:

Ehdottomuus on eräs monistakin heikkouksistani. Oli aika, jolloin sisäisen maailmani mustavalkoisuus vei minulta ensin suhteellisuudentajun ja sen myötä melkein hengen - nykyisin terä on tylsistynyt, enkä epäile sen enää saattavan minua kuoleman porteille. Siitäkin huolimatta kohtuuttomuuteni veitsi on yhä riittävän terävä satuttamaan minua, ja nyt sen aiheuttama kipu ja kärsimys on ehkä jopa vaikeampaa kestää.

Kun hulluuteni oli mustimmillaan, se oli kaikki mitä minulla oli. Minä olin se ja se oli minä, meitä ei ollut erottamista eikä toista ilman toista. Huomaan liian usein kaipaavani mielettömyyttäni. Silloin minun ei tarvinnut pohtia ja puntaroida, tiesin tarkoin mitä tehdä ja milloin. En kokenut syyllisyyttä sillä olin puhdas. Vai olinko? Ainakin yritin. Kovasti. Tietenkään se ei ollut tarpeeksi, eihän mikään ikinä ole, mutta olin lähempänä.

Nyt olen niin hirvittävän kaukana.

Jotkut päivät ovat helpompia kuin toiset. On hetkiä, jolloin menneisyys menee pois ja antaa minun olla hetkessä, jopa vilkaista tulevaisuuteen. Ennen, verkkoihini sotkeutuneena, oli vain mennyt. Se määritteli oikeuteni olla. Usein havaitsin oikeuksieni olevan riittämättömät.
Mutta nykyään on joskus mahdollista olla irti. Ei aina, eikä edes yleensä. Usein ahdistuksen käsi on liian raskas sitä paetakseni. Pyristelen, mutta en pysty - riittämättömyyteni ja kelpaamattomuuteni purkautuvat tekoina, jotka lisäävät käden puristusta.

Olen hullu.
Vihaan sitä.
Ennen tämä oli erilaista.
Olin hullumpi ja silloin oli parempi.

Joskus, kuten eilen, maailma oksentaa päälleni mustaa verta ja melkein hukun. En syytä maailmaa vaan itseäni. Ei vastuu ole kenenkään muun kuin minun. Tietenkin, jos olisin positiivisuuteen taipuvainen luonne, voisin ajatella ainoan suunnan olevan eilisen jälkeen ylöspäin. Ikävä kyllä positiivisuus ei kuulu sanavarastooni. Joten pelkään, tiedän, uskon - ei tämä tästä parane. Veri on mustaa ja tahmeaa ja sen löyhkä tarttuu hiuksiini.

Ahdistaa niin helvetisti. Mutta hymyillä pitää.