Tunne?

Olin viikonlopun niinsanotusti maalla - liityin yli 20-päiseen joukkoon, joka suuntasi perinnemaisemaan järven rannalle mökkeilyä harrastamaan. Kutsuja ja isäntä oli viimekesäinen, miten sen nyt sanoisi, hoitoni, jonka kanssa juttu päättyi hänen saatettuaan minut junaan vaihtoonlähtöäni edeltävänä iltana. En tiennyt mikä tilanteemme, jos sellaista olisi, tulisi olemaan, kun reissuun perjantaina lähdin. Tiesin, mitä en halunnut sen olevan, ja helpotukseni oli suuri, kun näin hänen palanneen yhteen entisen tyttöystävänsä kanssa. Haluan tuon ihmisen elämääni, ehdottomasti, mutta en tunne enää mitään vetoa häneen. Tämän tunteen molemminpuolisuus tekee minut iloiseksi.

Tämä sai minut kuitenkin myös tajuamaan, ties kuinka monetta kertaa, että tunteet, halut ja toiveet ovat aika pitkälti kertakäyttökamaa. Tämä ei ole uusi oivallus, ymmärrsinpä sen vain taas uudelleen. Ei ole olemassa tunnetta, joka ei laantuisi ja vaimenisi. Kaikki sammuu lopulta, oli sitten kyseessä maailmojakaatava intohimo tai sydäntäsärkevä ikävä. Joten miksi vaivautua tuntemaan ylipäätään?

Eihän sille mitään tietenkään voi, mutta jonkinasteinen kontrolli on mahdollista; olen huomannut olevan niin suunnattoman paljon helpompaa, kun pitää ihmiset käsivarrenmitan päässä. En muista, milloin olisin viimeksi avautunut täysin ja vilpittömästi tunteistani tai ajatuksistani toiselle ihmiselle. Joku voi ajatella tämän olevan omituista, jopa haitallista henkiselle tasapainolle, mutta minulle se sopii. En halua satuttaa itseäni enempää kuin on pakko.

Kivusta ja tunteista ja laantumisesta puheen ollen, kaipaan vieläkin ihan liikaa. Kunpa minulla olisi kytkin, jota kääntää.