Look at me go

Eräs ystäväni kertoi minulle tänään melko yllättäen, että on halunnut naida minua siitä asti, kun tapasimme - eli reilusti yli vuosi sitten. Tunnustusta seurasi avautuminen fyysisistä ominaisuuksistani, joihin suhtauduin lähinnä tyhjänpäiväisinä kohteliaisuuksina - tämä siksi, että täysin pusikosta tullut ilmoitus sai pasmani hetkeksi sekaisin.

Asiasta tekee mielenkiintoisen se, etten ole koskaan saanut häneltä minkäänlaisia signaaleja tästä halusta "fuck my brains off", ilmaisuaan lainaten. Syynä ei ole pelkästään tyttöystävänsä - tiedän hänen pettäneen aikaisemminkin. En tarkoita tällä mietinnällä sitä, että olisin jotenkin pahoillani ilmaisun puutteesta - päin vastoin, olen iloinen, ettei hän ole tehnyt mitään sen suuntaisia eleitä.

Mutta minua ihmetyttää silti, miksi ei.

Ihmetyttää, ja kiinnostaa, sen takia, että olen havainnut olevani aavistuksen tietämätön siitä, miten ihmiset näkevät minut. Usein kuvittelen, ettei minua juurikaan huomioida, sillä en tee itsestäni seurassa numeroa; osallistun harvoin diibadaaba-keskusteluihin ja mielummin vain tarkkailen ympäristöäni. Puhun, jos puhutellaan, mutta en ota kontaktia minulle vieraisiin ihmisiin, koska en näe sitä mitenkään palkitsevaksi. Ystävienkin seurassa olen se joukon vaiteliain, joka ei vaivaudu hiljaisuudesta silloin, kun ei oikeasti ole mitään älykästä sanottavaa.

Oletan siis olevani melko neutraali. Tämä on ilmeisesti joissain tilanteissa ja joidenkin ihmisten ollessa kyseessä väärä oletus; usein kuulen joko suoraan tai rivien välistä olevani "pelottava, mysteeri, vaikeasti lähestyttävä, mahdoton olla huomaamatta."

On sääli, etten voi tarkkailla itseäni kuten muita. Voisin oppia jotain itsestäni.