Kuolema kuittaa univelat

Välillä (itse asiassa aika useinkin) ihmisten tyhmyys ällistyttää. Kun suurin osa jengistä on, jos nyt ei ihan taulapäitä, niin älyllisesti melko lahjattomia kuitenkin, alkaa väistämättä miettiä miten tästä kaikesta ylipäätään tulee mitään.

Suurin osa ihmisistä, empiiristen havaintojeni perusteella, kärsii siitä, etteivät ymmärrä yhtä perustavanlaatuista tosiasiaa; asioilla on aina, siis _aina_, useampi puoli kuin se oma katsantokanta. Jos haluaa edes yrittää ymmärtää yhtään mitään yhtään mistään, tämä on pakko tajuta. Muuten ajautuu tilanteeseen, jossa jokainen suusta päästetty kommentti kuulostaa noin ala-asteikäisen laukomalta.

Ehdottomuus ja mustavalkoisuus eivät ole vaihtoehtoja. Mielipiteitä saa ja pitää olla, ja niiden on ihan oikeitettua olla jyrkkiäkin, mutta sen asian tiedostaminen, ettei oikeaa vastausta välttämättä ole, on ensisijaisen tärkeää. Lisäksi kantansa pitää pystyä perustelemaan - mustatuntuusiltä ei ole sitä.

Mutta tyhmyys, no.. ei kai sille sitten voi mitään. Kai se on vähän sama asia kuin hiusten väri tai perhetausta - siellä alla ja takana se jossain aina piileksii.

Kuten ylläolevasta voi ehkä päätellä, olen turhautunut ja vittuuntunut. Olen myös helvetin väsynyt. Henkisesti ja fyysisesti. Treenaus on karannut vähän käsistä ja töihin liittyvä joulustressi on kasvanut kohtuuttomiin mittasuhteisiin. Olen ihastunut (fyysisesti, en henkisesti) työtoveriin jolla on vaimo ja lapsia. Tunnen itseni kuitenkin sen verran hyvin, että tiedän taustalla olevan vain sen, että vaikeutan elämääni ihan vain siksi koska voin. En koskisi mieheen oikeasti tikullakaan riippakiviensä takia, mutta koska voin taas kerran haluta jotain sellaista, mitä en voi saada - no, totta hitossa.
Lapsena se oli joku miljoonan maksava lelu, teininä itsearvostus, nykyään vaihtelevasti näitä kaikkia ja vielä vähän muuta.

Sitä odotellessa.