Outsider

Olin eilen bileissä. Sain illan kuluessa hyvän muistutuksen siitä, että dokaamattomuus (jolla tässä yhteydessä tarkoitan perseet olalle-tyyppistä toimintaa) on tässä maassa yhtä kuin sosiaalinen lepra.
Kyllä minä ihan oikesti yritin. Hymyilin pirteää tekohymyä (olen siinä aika hyvä), kuuntelin typeriä kännisössötyksiä (useita vielä moneen kertaan kun kertoja ehti unohtaa jakaneensa juttunsa jo kanssani), asennoiduin niin, että muovilapiolla toista päähän lyöminen on ihan Helvetin Hauskaa (no ainakin kaikki sille nauroivat) enkä kitissyt yhtään kun päälleni viskottiin kaikkea boolista ihmisvartaloihin. Mutta kun ei.

Mikä helvetti siinä on, miksi en voi vaan sopeutua joukkoon? Lakata tuntemasta itseäni niin ulkopuoliseksi? Toisaalta, haluankokaan? Mulla on mun jutut - saan suuremmat kicksit lenkkipolulla riuhtomisesta kuin siiderin juomisesta. Diggaan Rammsteinia enemmän kuin Antti Tuiskua. Mulle musta on ainoa väri ja ilman meikkiä ja huoliteltua ulkokuorta en ulos lähde. Seksiin ei tarvita rakkautta eikä edes hirveästi toisesta pitämistä. Raskaana oleva nainen ei ole kaunis vaan kuvottava valas ja lapset voisi kaikki lähettää Siperiaan kasvamaan.

Ehkä kaikkien ei kuulukaan olla onnellisia.

Yöbussissa matkalla takaisin läpi lähiöiden tiesin olevani tyly, kun kuuntelin mp3-soitinta keskusteluun osallistumisen sijaan. Musiikki oli minun kaupunkini musiikkia, ja kotiin tultuani oloni oli raskas. Kadulla pahvinen olutpakkaus päässä tanssinut känniääliö ei ollut minusta hauska.

Minun ei ole nyt juuri hyvä olla. Ainoa ilonaihe on särkevät lihakset.