Kerrassaan ihastuttavaa

Välillä olisin niin mielelläni se, joka jää. Jonka vierestä on ihanan ruusuisen riemukasta herätä aamulla, halailla ja pussailla ja olla sylikkäin ja jutella mukavia. Maalata tulevaisuudenkuvia, vaikkei ihan tosissaan mutta kuitenkin, ja aamiaisen jälkeen lähteä kävelylle auringonpaisteesta raukeaan kaupunkiin.
Välillä olisi tosi nastaa hei olla se, jolla on aina iloisia uutisia tai joku hauska anekdootti kerrottavana. Joka voisi puhua vaivattomasti ei yhtään mistään tuntematta itseään idiootiksi. Joka pystyisi kiinnostumaan niistä sairaan makeista kengistä jossain kirppuisen torimyyjän laatikossa ja juoruamaan tuntikausia Big Brotherin uusista käänteistä.

Tiäksä hei niinku mitä mä tarkotan?

Kuitenkin olen se joka lähtee aamun ekalla metrolla kotiin. Joka ahdistuu jos joku koskettaa liian kauan, ja joka ei ikinä voi ottaa kauniita sanoja ihan tosissaan. Joka tietää että viimeistään pinnan alla ihmiset -kaikki - on paskaa eivätkä muuksi muutu. Jonka täytyy saada olla usein yksin vain siitä syystä että suurin osa ihmisistä on aivan helvetin ärsyttäviä.

Ja ennenkaikkea olen se, joka hyväksyy tämän. Tiedostan omat luonteenpiirteeni, joita ei kai parhaalla tahdollakaan voi luonnehtia kovin miellyttäviksi. Osaan olla halutessani hurmaava ja sosiaalinen ja ihan saatanan ihq - useimmiten en vain jaksa vaivautua. Miksi pitäisi?

Mun on ihan hyvä näin. Ei kaikkia ole tarkoitettu olemaan onnellisia.