Practice makes you perfect

Olen viime aikoina toiminut ystävieni jäteastiana. Useampikin henkilö on jostain kumman syystä kokenut minut riittävän luotettavaksi tahoksi ja avautunut oikein hartiavoimin.

Miksi se on niin oletusarvoista, että minua kiinnostaa? Miksi minä muka haluan kuulla jätetyistä poikaystävistä, hairahduksista aidan väärälle puolelle, ahdistuksista, syömishäiriöistä, lapsuuden insestikokemuksista? Kyllä minulla kuulkaa on omatkin ongelmani - ja kaadanko niitä jonkun syyttömän niskaan?

Arvata saa, kahdesti.

Yleisestikin ottaen, en kykene ymmärtämään ihmisten halukkuutta toisten yksityiasoiden tietämiseen. Joka ikinen tapaamani (naispuolinen) ihminen on ollut enemmän tai vähemmän kiinnostunut kaikenlaisista juoruista ja huhupuheista. Oli sitten kyseessä Nykäsen Matti tai naapurin Seija. Miten olisi kuulkaa jos hankkisitte oman elämän? Ja sisältöä siihen?

Palatakseni ystäviini jotka vuodattavat - tietenkin voisin sanoa, ettei juurikaan kiinnosta ja että omakin mielenterveys horjuu enemmän kuin suotavaa on, mutta en minä niitä ihmisiä tahallani kuitenkaan halua loukata. Osa niistä merkitsee minulle jopa jotain. Töksäyttämisen sijaan hion Empaattisen Kuuntelijan taitojani - kuvittelen itseni kertojan tilalle ja mietin, mitä itse haluaisin kuulla vastaavassa tilanteessa. Se on loppujen lopuksi yllättävänkin kaavamaista ja selkeää, ja henkilöt pelottavan helposti johdateltavissa tahdottuun johtopäätökseen.

Tunteet tekevät ihmisestä heikon.