Get off

Aika kuluu nopeasti kun on hauskaa, sanotaan. No kuluu se näköjään silloinkin kun ei ole.

Syksy ja alkutalvi ovat taas olleet liian raskaita. Työn jumalaton määrä ja sotkuiset ihmissuhteet (tosin kaikki sotkut itse aiheuttamiani) yhdistettynä unettomuuteen ja rytmihäiriöhin eivät ole ainakaan parantaneet ahdistneisuuttani. Mutta kummasti sitä ihminen pärjää eteenpäin kun vaan puree vähän hammasta.

Olen miettinyt, edellä mainittuihin sotkuisiin ihmissuhteisiin viitaten, mikä minussa on sellaista, mikä estää hyvän ja toimivan suhteen muodostamista. Suhteella tarkoitan nyt sellaista perinteistä seurustelua, jossa tavataan toista ihmistä säännöllisesti, ollaan seksisuhteessa vain sen yhden kanssa ja oikeasti nautitaan siitä, että joku on läsnä useammin kun ei. Tämä on kai se oletusarvo johon ihmisen tulee pyrkiä.

Mutta kun ei niin ei. Minusta on suunnattoman hauskaa ihastua, saalistaa ja olla saalistettu. Nautin siitä aivan todella paljon. Mutta kun alkaa nousta esiin sellaisia sanoja kuin me, soitellaan, ensi viikolla ja niin edelleen, minua alkaaa ahdistamaan ja vituttamaan se ihminen niin suunnattoman paljon etten voi juuri muuta tehdä kuin nostaa kytkintä. Ajatus, että minulta odotetaan jotain tai että varaani asetetaan yhtään mitään, saa minut voimaan fyysisesti pahoin. En pysty ottamaan vastuuta edes itsestäni, miten sitten jonkun muun onnesta.

Ja miksi vitussa te miehet olette niin takertuvia. Täytyykö sitä nyt saatana alkaa järjestämäään jotain dramaqueen-akteja julkisilla paikoilla, jos satutte törmäämään parin illan hoitoon jonkun toisen kanssa. Mitä vittua, kysyn minä.

En minä ole tyttöystävä.

Koskaan en ole mitään kenellekään luvannut, joten en petollinenkaan. Tai no koskaan ja koskaan, mutta en enää pitkään aikaan. Ja en näe kyseisen tapahtuman ihan lähitulevaisuudessa realisoituvankaan.