Vähiin menee

Joulu ei ole koskaan tuntunut niin yhdentekevältä kuin tänä vuonna. Vaikka en ole ikinä ollut jouluihminen, on silti yleensä jossain vaiheessa tullut jonkinlainen joulutunnelma, edes hetkeksi. Tänä vuonna näin ei käynyt.

Oli toki mukavaa saada muutama päivä lomaa - ainakin noin teoriassa. Todellisuudessa tein rästiin jääneitä töitä ja stressasin ensi vuoden alun liian tiukasta aikataulusta. Kuuntelin perheen riitelyä ja tajusin, ettei minulla ole näiden ihmisten kanssa mitään yhteistä. Oliko koskaan?

No, pian alkaa uusi vuosi ja vanhat kujeet. Pian on taas ämmäinlehtien kannet täynnä laihdutusvinkkejä ja sali hetken aikaa tavallista kansoitetumpi. Samalla tavalla kuin talvi yllättää autoilijat joka vuosi. Onneksi joihinkin asioihin voi luottaa.

Olen edelleen hyvin turhautunut ja ahdistunut. Osan syistä pystyn nimeämään, mutta en sanomaan ääneen. Ja kenelle niitä nyt sanoisinkaan.

Puhuminen on yliarvostettua.

Kuolema kuittaa univelat

Välillä (itse asiassa aika useinkin) ihmisten tyhmyys ällistyttää. Kun suurin osa jengistä on, jos nyt ei ihan taulapäitä, niin älyllisesti melko lahjattomia kuitenkin, alkaa väistämättä miettiä miten tästä kaikesta ylipäätään tulee mitään.

Suurin osa ihmisistä, empiiristen havaintojeni perusteella, kärsii siitä, etteivät ymmärrä yhtä perustavanlaatuista tosiasiaa; asioilla on aina, siis _aina_, useampi puoli kuin se oma katsantokanta. Jos haluaa edes yrittää ymmärtää yhtään mitään yhtään mistään, tämä on pakko tajuta. Muuten ajautuu tilanteeseen, jossa jokainen suusta päästetty kommentti kuulostaa noin ala-asteikäisen laukomalta.

Ehdottomuus ja mustavalkoisuus eivät ole vaihtoehtoja. Mielipiteitä saa ja pitää olla, ja niiden on ihan oikeitettua olla jyrkkiäkin, mutta sen asian tiedostaminen, ettei oikeaa vastausta välttämättä ole, on ensisijaisen tärkeää. Lisäksi kantansa pitää pystyä perustelemaan - mustatuntuusiltä ei ole sitä.

Mutta tyhmyys, no.. ei kai sille sitten voi mitään. Kai se on vähän sama asia kuin hiusten väri tai perhetausta - siellä alla ja takana se jossain aina piileksii.

Kuten ylläolevasta voi ehkä päätellä, olen turhautunut ja vittuuntunut. Olen myös helvetin väsynyt. Henkisesti ja fyysisesti. Treenaus on karannut vähän käsistä ja töihin liittyvä joulustressi on kasvanut kohtuuttomiin mittasuhteisiin. Olen ihastunut (fyysisesti, en henkisesti) työtoveriin jolla on vaimo ja lapsia. Tunnen itseni kuitenkin sen verran hyvin, että tiedän taustalla olevan vain sen, että vaikeutan elämääni ihan vain siksi koska voin. En koskisi mieheen oikeasti tikullakaan riippakiviensä takia, mutta koska voin taas kerran haluta jotain sellaista, mitä en voi saada - no, totta hitossa.
Lapsena se oli joku miljoonan maksava lelu, teininä itsearvostus, nykyään vaihtelevasti näitä kaikkia ja vielä vähän muuta.

Sitä odotellessa.

Show must go on

En tule näinä päivinä itseni kanssa juurikaan toimeen. Mikään tekemäni ei riitä enkä koskaan ole riittävän hyvä täyttämään itselleni asettamia standardeja. Vituttaa, ahdistaa. Aivan helvetisti.

Minun on aina ollut hyvin vaikea hyväksyä itseäni. Päälle tämä ei näy; jos kerran tai kaksi olen heikkona hetkenä avautunut jollekin ihmiselle ja yrittänyt selittää, kuinka suunnattoman paljon halveksin sitä, mitä olen, olen poikkeuksetta saanut palautteena pelkkää epäuskoa. Olen, kuulemma, itsevarmuuden ilmentymä ja oman arvonsa oikein tiedostava.

No, onneksi on kulissit edes kunnossa.

Kattilat täynnä p........

Jouluun pari viikkoa aikaa. Mihin tämä syksy oikein meni? Kuusijuhlan lähestyminen ei saa minua ekstaasiin, en pahemmin välitä siitä - ainoa hyvä puoli siinä on muutaman päivän loma. Voisin vaikka nukkua? Saisi vaihtelua.

Vietin tänään tunteja ihmisen kanssa, josta en piittaa pätkääkään. Minkä kyvyn teatterimaailma minussa menettikään.

Hihihi

Tänään olen tuntenut myötähäpeän värittämää huvittuneisuutta kolmen ihmisen aiheuttamana.

1. BB-voittaja Sari (?). Syitä ei kai tarvitse lähteä tässä erittelemään. Ja mitä sen kulmakarvoille on tapahtunut?
2. Spinning-tunnin anorektikko, joka jatkaa polkemista raivopään lailla muiden loppuvenytellessä. Aina se jaksaa naurattaa. Leikin ajatuksella että jättäisin joskus sen vaatekaapin eteen banaanin, mutta enpä taida viitsiä. Menisi hyvä hedelmä hukkaan.
3. Susan Kuronen. Milloin se tajuaa pitää päänsä ummessa? Oikeasti, se jota ihan tosissaan kiinnostaa lukea sen juttuja, käsi ylös.

Kiitos teille, teitte synkästä päivästä vähän hilpeämmän. On hyvä huomata aina välillä, että vaikka oma elämä ei ole ihan aina niin ihanaa kuin toivoisi, aina voisi olla huonomminkin.

Plan B

Kiireinen viikonloppu takana. Edustamista, töitä, opiskelua. Parhaimmillaan kaikkia samaan aikaan. Nämä vuorokaudet ovat minulle liian lyhyitä - tekemistä on aivan liikaa. Seuraa stressiä, levottomuutta ja ennen kaikkea kiirettä.

Mutta niin makaa kuin petaa.

Iltatilaisuuden käännyttyä yöhön ja virallisten osuuksien jäätyä taakse annoin varattujen käsien liikkua vartalollani. Mutta vain sen verran, että seuraavan kerran tätä henkilöä silmiin katsoessani me molemmat tiedämme, että minä lopetin sen, mikä ei ehtinyt vielä alkaakaan. Asemansa huomioon ottaen tämä saattaa antaa minulle jatkossa tietyn etulyöntiaseman.

Minä en koske varattuihin. Hän ei sitä tiennyt, joten näkökulmastaan minun äkillistä järkevyydenpuuskaani on kiittäminen siitä, että hän voi mennä puhtaan omantunnon kanssa vaimonsa luo.
Ei siinä ollut mitään äkillistä. Tiesin alusta asti, että vaikka periaatteessa olisin mielelläni maannut hänen kanssaan, en sitä kuitenkaan tekisi.

On niiin helppoa antaa ymmärtää. Ja ymmärtää olla antamatta kun tilanne sitä vaatii.