Kipinkapin

Luonteestani ja asenteestani ylipäätään kertoo kaiken tietämisen arvoisen sen, etten pysty seisomaan liukuportaissa ja odottaa, että moottori hissaa minut ylös.

Kiipeän aina ja poikkeuksetta. Paitsi jos tien tukkii sotavaunu, jonka nähdessä alkaa (pyytämättä) soida päässä "Titanic, rautavuori..." , lauma pissiksiä tai muuten vaan joku saatanan ladossa kasvanut idiootti joka ei tajua, että sivistynyt ihminen seisoo oikeassa reunassa.

Ei vasemmalla. Ei etenkään keskellä. Oikeassa reunassa.

Se ei ole ollenkaan vaikeaa, kokeilkaapa.

And then some

Minä pidän äärimmäisyyksistä, itsensä ajamisesta sietokyvyn rajoille. Lähes aina kestää pikkuisen enemmän mitä olisi kuvitellut mahdolliseksi. Jos näin ei jostain syystä käy - no, ensi kerralla tietää paremmin. Ja yrittää kovemmin.

Kun treenin jälkeen oksettaa tai on niin nälkä että silmissä hämärtyy. Kun fyysinen kipu on niin suuri, ettei sitä enää oikein tajua. Kun on niin väsynyt, ettei enää muista, mitä viisi minuuttia sitten teki. Kun ahdistaa niin paljon, että hengittäminen tuntuu vaikealta.

Voi pojat, se se vasta on hauskaa.

Tämä ehdottomuus tuottaa joskus luonnollisesti vahinkoa. Mutta toimintamalli on välttämätön - minun on jatkuvasti todistettava itselleni, että pystyn. Jos vain oikeasti haluan.

Neverending

Häiriötekijät ovat hyviä. Kun juostessa on saatanan kova vastatuuli, huomio kiinnittyy siihen särkevien lihasten sijasta. Kun pitää itsensä kiireisenä, ei ehdi tajuta, kuinka onneton on. Kun ajaa itsensä fyysisesti loppuun, elimistö on liian väsynyt tuottaakseen unikuvia.

Näppärää. Mutta ei se loputtomiin toimi, ikävä kyllä. Tulee hetkiä, jolloin se pääsee yllättämään - tietoisuus siitä, että se mitä elämäkseni kutsun, ei tee minua millään tasolla onnelliseksi tai tyytyväiseksi. Pahinta, tai parasta, katsantokannasta riippuen, on se, etten varsinaisesti osaa määritellä miksi näin on. Tietysti pystyisin nimeämään montakin asiaa, joita minulta puuttuu tai ominaisuuksia, jotka itselleni haluasin, mutta pystyn myös näkemään niissä ne puolet, jotka tekisivät minusta entistä ahdistuneemman.

Olen miettinyt asiaa, kiihkottomasti ja kliinisesti, ja tullut tulokseen, etten ehkä kykene olemaan onnellinen. En voi kuvitella tilannetta, jossa en haluaisi jotain enemmän tai olisin täydellisessä tasapainossa itseni kanssa. Siitähän onnellisuudessa kai on kyse - että on hyvä olla juuri siinä missä on. Tavotteita ja päämääriä on toki onnellisellakin, mutta ne eivät ehkä ole niin polttavia kuin onnettomalla.

Minun haluni ja tarpeeni eivät minua enää polta - olen hyväksynyt sen, etten saavuta niitä. Mikä ei luonnollisesti estä minua niitä tavoittelemasta. Tästä kierteestä seuraa se tympeä ja kaikkeen väsynyt olo, joka on ollut perustilani siitä lähtien, kun palasin tähän maahan.

Se on kai ihan okei, olla tälläinen. En muutakaan osaa.

I am just a worthless liar
I am just an imbecile
I will only complicate you
Trust in me and fall as well
I will find a center in you
I will chew it up and leave

Trust me.

-Tool: Sober

Osta arpa

Feissarit ovat raivostuttavia. Kun on kiire junaan, töihin tai ihan mihin vaan, niin eivätköhän ne juuri silloin hyökkää jostain tolpan takaa.

"Kiinnostaisko sua hei eläinten oikeudet?"

No eipä kuule oikeastaan kiinnosta. Ei juuri nyt.

Tiedän, että olen ihan suunnattoman itsekäs ja huono ihminen, kun en jaksa kuunnella tarinaa häkkikanojen huonoista olosta. Etten pysty kiinnostumaan turkistarhauksen aiheuttamista kärsimyksistä söpöille pikku minkeille. Ja etten millään muotoa halua keskustella niistä idealistisen puunhalaajan kanssa juuri, kun deadline painaa päälle ja en ole nukkunut viikkoon.

Tuputtaminen on paheksuttavaa. Normaaleilla älynlahjoilla varustettu ihminen kykenee ottamaan asioista itsekin selvää ja toimimaan sen mukaan. Ymmärrän syyllistämistaktiikan toimivuuden ja houkutteluvuuden; minut se ikävä kyllä saa toimimaan täysin päinvastaisesti. Selkärankaan pesitytyy tympeys itseään huoraavia järjestöjä kohtaan, enkä varmasti liity jäseneksi.

Tottakai se on tyhmää. Mitä sitten. Minä olen ihmisenä oikeutettu irrationaaliseen käytökseen.

Maailmassa on niin paljon paskaa, etten pysty enkä edes halua pystyä kantamaan sitä hartioillani. Maksan Amnestyn jäsenmaksuni ihan mielelläni ja kaupassa ostan vapaan kanan munia, mutta en kaipaa sen enempää laupiasta samarialaisuutta elämääni. Aina voi tehdä enemmän, ja ehkä se muokkaisi minusta jollain mystisellä tavalla paremman ihmisen. Minua ei vain jaksa kiinnostaa.

0% aitoutta

Mediassa on ollut viime päivinä (taas) keskustelua siitä, kuinka lihava on maamme kansa ja mitä tälle pitäisi tehdä. On väläytelty sokeriveron palauttamista ja ruuan arvonlisäveron laskemista - terveellisten tuotteiden osalta.

Kuka sen terveellisyyden sitten päättää.

Pekka Puska väläytti jossain, että Sydänmerkki olisi hyvä määritelmä. Jep. Katsotaanpas mitä listalta löytyy: rasvaton rasvaton rasvaton kevyt kevyt 5% kasvirasvalevite (mutta vain sipaisu!) kanelikorppu sokerikorppu rusinapulla.

Olen niin kurkkuani myöten täynnä tätä kieroutunutta loufät-hysteriaa. Miten olisi jos unohdettaisiin ne loppuun asti käsitellyt puolimaatumattomat einekset ja suunnattaisiin se veronalennus luonnollisiin, puhtaisiin elintarvikkeisiin.

Ai ei vai? Niin, ymmärrän. Raha (=elintarviketeollisuus) määrää.

...

On hyviä päiviä ja on huonoja päiviä. Ja sitten on niitä päiviä, joita varten ei ole keksitty sanaa.

Kun on niin paha olla, että aamulla samalla sekunnilla heräämisen kanssa toivoo, että olisi jo ilta. Kun jokainen minuutti tuntuu saatanan paljon mittaansa pidemmältä. Kun ahdistaa niin paljon, että se tuntuu fyysisenä kipuna ja vaikeuttaa hengittämistä. Kun puree hampaita niin kovaa yhteen - huomaamattaan - että leuan lihakset alkavat kramppaamaan.

Tänään on sellainen päivä.

Vanha suola

Vanha hoito oli viikonloppuna kaupungissa. Törmäsimme puolisattumalta - toisin sanoen, hän kertoi mihin oli menossa ja milloin, ja jätti tapaamispäätöksen minulle.

Menin, otin mukaan, panin muutaman yön ja päivän. Äsken saatoin kulkuneuvoon, joka kuljetti miehen takaisin kotiinsa. Kotiinsa, joka on niin kaukana, ettei minua ahdista yhtään.

Kyseinen tuttavuus menee aika pitkän ajan taakse. Tapasimme ensimmäisen kerran joskus vajaa vuosi sitten; sängyn jaoimme ensimmäisen kerran muutamaa viikkoa myöhemmin. Hän kohtelee minua niin kuin ei kukaan muu, ja se saa minut haluamaan häntä aivan suunnattoman paljon. Itsevarmuutensa menee usein melkein röyhkeyden tasolle, mutta vastineeksi hän sanoo ja tekee asioita, joita en ole koskaan keneltäkään muulta kuullut tai kokenut.

Ja, ennen kaikkea, seksi hänen kanssaan on parasta koskaan.

En ikinä voisi seurustella hänen kanssaan. Muutamastakin syystä, joista suurin osa johtuu minusta itsestäni. En voisi koskaan luottaa häneen - en tosin kehenkään muuhunkaan - tai uskoa siihen, ettei hän jonain päivänä näkisi sittenkin sitä, mikä oikeasti olen, ja tekisi siitä väistämättömät johtopäätökset.

Hänellä olisi valta satuttaa minua, jos antaisin sen tapahtua. Sanomattakin selvää, etten.

Älä tule

Ihan tosissaan hei. Nyt on marraskuu. Siihen paskamaiseen hymistelyjuhlaan on vielä kalenterin mukaan reilusti yli kuukausi. Joten olkaapa kilttejä, kaupan sedät ja tädit, ja viekää ne tilpehöörinne vielä varastoon.

Aika helppo valituksen aihe, tiedän, mutta vähemmästäkin vituttaa.

Look at me go

Eräs ystäväni kertoi minulle tänään melko yllättäen, että on halunnut naida minua siitä asti, kun tapasimme - eli reilusti yli vuosi sitten. Tunnustusta seurasi avautuminen fyysisistä ominaisuuksistani, joihin suhtauduin lähinnä tyhjänpäiväisinä kohteliaisuuksina - tämä siksi, että täysin pusikosta tullut ilmoitus sai pasmani hetkeksi sekaisin.

Asiasta tekee mielenkiintoisen se, etten ole koskaan saanut häneltä minkäänlaisia signaaleja tästä halusta "fuck my brains off", ilmaisuaan lainaten. Syynä ei ole pelkästään tyttöystävänsä - tiedän hänen pettäneen aikaisemminkin. En tarkoita tällä mietinnällä sitä, että olisin jotenkin pahoillani ilmaisun puutteesta - päin vastoin, olen iloinen, ettei hän ole tehnyt mitään sen suuntaisia eleitä.

Mutta minua ihmetyttää silti, miksi ei.

Ihmetyttää, ja kiinnostaa, sen takia, että olen havainnut olevani aavistuksen tietämätön siitä, miten ihmiset näkevät minut. Usein kuvittelen, ettei minua juurikaan huomioida, sillä en tee itsestäni seurassa numeroa; osallistun harvoin diibadaaba-keskusteluihin ja mielummin vain tarkkailen ympäristöäni. Puhun, jos puhutellaan, mutta en ota kontaktia minulle vieraisiin ihmisiin, koska en näe sitä mitenkään palkitsevaksi. Ystävienkin seurassa olen se joukon vaiteliain, joka ei vaivaudu hiljaisuudesta silloin, kun ei oikeasti ole mitään älykästä sanottavaa.

Oletan siis olevani melko neutraali. Tämä on ilmeisesti joissain tilanteissa ja joidenkin ihmisten ollessa kyseessä väärä oletus; usein kuulen joko suoraan tai rivien välistä olevani "pelottava, mysteeri, vaikeasti lähestyttävä, mahdoton olla huomaamatta."

On sääli, etten voi tarkkailla itseäni kuten muita. Voisin oppia jotain itsestäni.

Rakas vihollinen

Minulla on viha-rakkaus-suhde ihmisiin.

Parhaimmillaan ne ovat tärkeitä ja pidän niistä. Näitä tapauksia on tosin todella harvassa, eikä ainuttakaan, johon tämä määritelmä aina pätisi, ole tullut vastaan. Epäilen vahvasti josko tuleekaan.

Joten suurin osa on aivan suunnattoman rasittavia ja vaivalloisia. Tiellä, hitaita, haisevia, rumia, äänekkäitä, outoja, ärsyttäviä, vaikeita. Selviäisin niin helposti ilman.

Mutta sitten se rakkauspuoli. On niin huumaavaa katsella niitä. Kuhiseva parvi kaduilla, karjalauma kaupan alennusmyynnissä. Törmäilevä, sykkivä massa joka puolella. Voin viettää lukemattomia hetkiä vain tarkkaillen.

Minun statistini.