Ehkä

On olemassa pieni mahdollisuus, että pääsen takaisin kaupunkiini vielä tänä vuonna. Lyhyeksi aikaa vain, mutta silti - pakahduttavaa.

Kunpa vain.

Minä

Freudin tuolissa

Olen näköjään tasapainoisempi kuin uskoinkaan. Freudian Inventory Results

Oral (30%) you appear to be stubbornly and irrationally against receiving help even when it might be the more intelligent option. Anal (46%) you appear to have a good balance of self control and spontaneity, order and chaos, variety and selectivity. Phallic (60%) you appear to have a good balance of sexual awareness and sexual composure. Latency (53%) you appear to have a good balance of abstract knowledge seeking and practicality, dealing with real world responsibilities while still cultivating your abstract and creative faculties and interests. Genital (66%) you appear to have a progressive and openminded outlook on life unbeholden to regressive forces like traditional authority and convention.

Take Free Freudian Inventory Test
personality tests by similarminds.com

Juttu

Minulla ei ole rahaa ensi kuun vuokraan, mutta silti käytin juuri 140 euroa kampaajaan. Housut tuntuvat ahtaammilta kuin haluan, silti ostin suklaata. Tekemättömyys ja lorvailu ahdistavat ja kuitenkin istun tyhjässä asunnossa katsomassa telkkarista ohjelmaa, joka ei todellakaan voisi ihan hirveän paljon vähempää kiinnostaa.

Mitä helvettiä?

Puhuin niitä näitä ystävän (kaverin? en ole ihan varma, kumpi) kanssa. Tajusin keskustelun soljuessa, ja totesinkin, että elämästäni puuttuu se juttu. Tiedät kai, mitä tarkoitan. Mistäköhän sellaisen löytäisin? Tarvitsen jotain, ehdottomasti, jotta lakkaisin surffailemasta halpalentoyhtiöiden sivuila. Se ei voi olla pidemmän päälle terveellistä.

Tunne?

Olin viikonlopun niinsanotusti maalla - liityin yli 20-päiseen joukkoon, joka suuntasi perinnemaisemaan järven rannalle mökkeilyä harrastamaan. Kutsuja ja isäntä oli viimekesäinen, miten sen nyt sanoisi, hoitoni, jonka kanssa juttu päättyi hänen saatettuaan minut junaan vaihtoonlähtöäni edeltävänä iltana. En tiennyt mikä tilanteemme, jos sellaista olisi, tulisi olemaan, kun reissuun perjantaina lähdin. Tiesin, mitä en halunnut sen olevan, ja helpotukseni oli suuri, kun näin hänen palanneen yhteen entisen tyttöystävänsä kanssa. Haluan tuon ihmisen elämääni, ehdottomasti, mutta en tunne enää mitään vetoa häneen. Tämän tunteen molemminpuolisuus tekee minut iloiseksi.

Tämä sai minut kuitenkin myös tajuamaan, ties kuinka monetta kertaa, että tunteet, halut ja toiveet ovat aika pitkälti kertakäyttökamaa. Tämä ei ole uusi oivallus, ymmärrsinpä sen vain taas uudelleen. Ei ole olemassa tunnetta, joka ei laantuisi ja vaimenisi. Kaikki sammuu lopulta, oli sitten kyseessä maailmojakaatava intohimo tai sydäntäsärkevä ikävä. Joten miksi vaivautua tuntemaan ylipäätään?

Eihän sille mitään tietenkään voi, mutta jonkinasteinen kontrolli on mahdollista; olen huomannut olevan niin suunnattoman paljon helpompaa, kun pitää ihmiset käsivarrenmitan päässä. En muista, milloin olisin viimeksi avautunut täysin ja vilpittömästi tunteistani tai ajatuksistani toiselle ihmiselle. Joku voi ajatella tämän olevan omituista, jopa haitallista henkiselle tasapainolle, mutta minulle se sopii. En halua satuttaa itseäni enempää kuin on pakko.

Kivusta ja tunteista ja laantumisesta puheen ollen, kaipaan vieläkin ihan liikaa. Kunpa minulla olisi kytkin, jota kääntää.

Sunnuntaiväsymys

Olin viikonloppuna tapaamassa ystäviä. Sellaisia, joita en ole nähnyt sitten lähtöni ja sellaisia, jotka sain kaupungissani. Jälkimmäisten kanssa oli helpompi olla - en tuntenut itseäni niin pahasti joukkoon kuulumattomaksi.

Mutta Suomessa on vaikeampi olla kuin ennen. Minua ärsyttävät umpijuopt ja kaatokännit enemmän nyt. Olin lievän kauhistunut siitä tavasta, jolla tämä kansa juhlii mitä tahansa juhlaa - olin ilmeisesti ehtinyt hieman unohtaa. En tahdo kuulostaa elitistiseltä tai paheksuvalta - juokaa ihmiset aivonne pellolle jos siltä tuntuu, minä en vain osaa ymmärtää miksi. Ja ennen kaikkea - jättäkää minut rauhaan. Älkää tulko sönköttämään minulle jotain yhdentekevää kun ette edes pysty puhumaan, ja älkää kouriko persettäni baarissa ohikulkiesanne.

Tiedän reaktioni olevan liioiteltu, olen vain väsynyt.

Saksalaiseni yllätti minut aamulla tekstiviestillä. Olin aidosti iloinen, vaikka tiedän sen olevan tyhmää ja hyödytöntäkin. Odotan vain milloin lakkaan kaipaamasta sitä, mitä en koskaan voi saada.

Ja ehkäpä kaipaan vain siksi, etten voi saada.

Malttamattomuutta

Työpaikkani on kerrassaan upea. Löysin asunnon kivenheiton päästä siitä. Olen nähnyt ystäviä, joita kaipasin. Aurinko paistaa useimpina päivinä. Silti olen onneton.

Milloin tämä ikävä lakkaa, tai edes lientyy siedettäväksi?

Lauantai-ilta

Katson futista ja mietin saksalaistani.

Lonkkaluun seutu on tahmaisen oloinen siihen levittämäni geelin johdosta - tiedättehän, sinne missä kipu on ja niin edelleen. Otin tosin sisäisestikin kipua lievittävää. Huomenna olisi kai järkevää jättää juoksulenkki väliin?

Kuuntelen en Tomppaa vaan Toolia. Taidan nukkua sohvalla tänä yönä, ihan vain koska se ei tarkoita nyt yhtään mitään. En haluaisi olla tilanteessa, jossa sohvalla nukkuminen olisi kannanotto.

Vaikeaa

Olen ollut Suomessa nyt melko tarkalleen viikon. Tässä ajassa on ehtinyt tapahtua oikeastaan aika paljon, tai ainakin jatkon kannalta merkittäviä asioita. Suurimpana niistä on työpaikka, jonka sain, ja jossa aloitin keskiviikkona. Työnantaja päätti näin puolestani, missä kaupungissa tulen asumaan ensi vuonna - paikkakunta ei ole sama kuin opiskelukaupunkini, joten koulunkäynti jäänee vähemmälle. Ei se mitään, ei minulla ole mikään kiire valmistua.

Ikävöin vaihtokaupunkiin liian paljon. Tuntuu, ettei täällä ole minulle mitään eikä ketään. Olen joutunut usein nieleskelemään kyyneleitä mitä pienimmistä syistä, vain, koska ne ovat muistuttaneet minua elämäni parhaasta vuodesta. Tiedän, että minun tulisi olla vain kiitollinen siitä loistavasta ajasta, jonka sain kaupungissani viettää, mutta minkä sitä itselleen voi. Täällä minua ei huvita mikään.

Time flies

Ystävä oli lisääntynyt poissaoloni aikana. Kävin kylässä, vein mennessäni kukkia ja suklaata koska se on kai tapana. Katselin parin kuukauden ikäistä ihmistä ja tajusin ajan kulumisen. Suomeen jääneiden elämä ei ollutkaan pysähtynyt odottamaan minua niin, että olisin voinut astua mukavasti takaisin muuttumattomaan tilanteeseen. Pitäessäni vauvaa sylissäni (ensimmäistä kertaa koskaan, muuten) aloin miettimään, mitä todisteita minulla oli vaihtovuodestani. Mitä jäi käteen?

Konkreettisesti ajateltuna paljon tavaraa. Sallitun 20 kilon sijasta minulla oli matkatavaraa 60 yksikköä plus noin kymmenen kilon käsimatkatavarat. Kiitos kentällä törmäämiini herrasmiehiin en maksanut penniäkään kuljetuskuluja, mistä olen hyvin kiitollinen - rahaa ei tällä hetkellä ole mitenkään liikaa.
Tavaralla ei kuitenkaan luonnollisesti ole juurikaan merkitystä. Mitä muuta sain? Monta ystävää, joita nyt jo kaipaan suunnattoman paljon. Paljon kokemuksia, joiden merkitystä en kykene edes arvioimaan. Särkyneen, tai ainakin säröilevän, sydämen intensiivisen suhteen seurauksena. Niin paljon muistoja, jotka pelkään unohtavani.

Vierailu ystävän perheineen luona herätti myös aavistuksenomaisen ahdistuksen. Ystävällä oli vaunuissa vauva ja hellalla makaroonit kiehumassa. Avomies pesi omistusasunnon ikkunoita ilman paitaa ja stereoissa soi Elvis. Tajusin ettei minulla ole töitä, asuntoa eikä edes tietoa siitä, missä tulen ensi lukukautena asumaan. Opiskelupaikkakunta ei kolmenkaan vuoden asumisen jälkeen tuntunut kodilta, mutta toisaalta matkustaminen sinne toisesta kaupungistakaan ei liikoja houkuttele. Miksei kukaan kerro, mitä olisi paras tehdä?'

No, huomenna pääsen työhaastatteluun. Toivon sen antavan jonkinlaista suuntaa.

Alusta uudelleen

Lentokoneen noustessa ilmaan näkökykyni heikkeni. Tähän oli kaksi syytä - ensimmäinen oli matalalla roikkuvat, raskaat sadepilvet. Toinen oli silmiin itsepintaisesti pyrkivät kyyneleet, joita nieleskelin armottomasti yrittäen säilyttää jonkinlaisen itsekontrollin. Olin jättämässä taakseni kymmenen kuukauden mittaista vaihto-opiskelua minulle niin rakkaaksi käyneessä kaupungissa, matkalla takaisin Suomeen ja tavalliseen arkeen.
En ollut onnellinen.

Enkä voi sanoa olevani vieläkään. Kaipaan kaupunkiani ja ystäviäni. Kotikulmat, joita en edes kaivannut, ovat ahdistavan ahtaita ja autioita. Kirosin turistimassoja, mutta nyt antaisin vasemman munuaiseni saadakseni olla juopuneiden brittien tuuppimana.

Huoh.

On toki mukavaa nähdä perhettä ja ystäviä. Tiedän sopeutuvani pian, vastentahtoisesti tosin. Sitä odotellessa suljen silmäni jotteivät kyynelet pääse pakenemaan.