Vastuunkannosta

Minä en koskaan väittänyt olevani aito. En koskaan sanonut että hei, tälläinen minä olen - ihan oikeasti. Nämä ovat minun haaveeni, tässä pelkoni ja vielä kooste tavotteistani. Näitä asioita pidän tärkeinä ja nämä saavat minut kiihtymään. Minä en koskaan kertonut sinulle, mitä ajattelin.

Sinä sanoit mitä minä olen - annoin sinun uskoa siihen. En viitsinyt korjata virheitäsi. Annoin sinun nähdä minut niin kuin itse halusit, projisoida minuun sen, mitä naisesta etsit. Minun särmäninkin sinä teroitit itse, että saatoit niihin haavoittua.

Minä en koskaan sanonut, määritellyt tai todennut mitään siitä, mikä minä olen.

Sinun käsityksesi minusta on juuri se - sinun. En koe sitä omakseni enkä löydä siitä itseäni, mutta se sopii minulle siinä, missä joku muukin määrittely. Minä olen kameliontti, tilannetaiteilija. Venäläinen puunukke josta paljastuu kuori kuoren perään. Tabula rasa ja sinä vain väline minun täyttämiseeni.

Miten siis voit syyttää minua, jos itse piirsit väärin? Kun syntyvä kuva oli musta ja huono, sinun pettymyksesi kohdistui tekijästä tehtyyn.

Minä en koskaan, koskaan, väittänyt olevani aito. Sinä niin teit.

Kevät toi

Minulla on paha tapa hullaantua. Kevät kai vaikuttaa asiaan, sillä olen havainnut taas kerran itsessäni kyseistä oiretta. Oikeastaan olisi kai parempi sanoa, että paheeni on himoitseminen - en ole ihastunut sanan perinteisessä merkityksessä, tunnen vain vahvaa fyysistä vetovoimaa.

Ja ei siinä sinänsä mitään, luulenpa sen olevan kohtuullisen yleistä. Ongelma on siinä, etten haluaisi joutua tuntemaan näin, sillä se johtaa yleensä väistämättä turhautumiseen. Tämä puolestaan johtuu siitä, että halujeni kohteet ovat lähes poikkeuksetta sellaisia, joihin en vain voisi koskea, vaikka tilaisuus tarjoutuisikin. On ihmisiä, joiden kanssa ei pidä harrastaa mitään alasti, ja minä haluan juuri näitä.

Hyvä puoli on se, että yleensä nämä kohtaukset menevät melko nopeasti ohi. Nyt, kun haaveilen taas yhdestä saavuttamattomasta yksilöstä, toivon, että näin käy tälläkin kertaa.

Saatanan kevät.

Näin on

Mies istuu viereisellä tuolilla käsi nuoren tyttöystävänsä harteilla ja kuiskaa korvaani hotellihuoneensa numeron.

Minua hymyilyttää. En mene vaikka panisin miestä enemmän kuin mielelläni, vapaitakin yksilöitä on ihan riittävästi. Hymyni ei ole siis tyytyväinen vaan tietävä - näinhän se aina menee.

Ihminen, se pettää aina. Aina. Älkää unohtako sitä.

Harhamaa

Oivalsin mahdollisen syyn siihen, miksi en kykene ihmissuhteisiin.

En ole valmis tekemään lainkaan effortia toisen ihmisen tai suhteen eteen. Haluan vain olla palvottu ja ihailtu, oikeissa mittasuhteissa tietenkin, ja nauttia asioista sellaisena kuin ne minulle tarjoillaan. Haluan tuntea pelkkää halua ja mielenkiintoa toista kohtaan - en siedä mitään, mikä haalistaisi kumppanin ihastuttavuuden silmissäni. En ole valmis hyväksymään toista henkilöä ihmiseksi vikoineen ja puutteineen.

En halua joutua häpeämään känniääliöintiä. Kestää huonoa huumorintajua tai tyhmyyttä. Olla ymmärtäväinen jos kännissä ei ota eteen. Katsella paskaista lettiä tai suudella tuhkakuppia. En halua tyytyä mihinkään.

Tottakai ymmärrän, etten tällä tavalla suhtautumalla tule ikinä elämään suhteessa. Osaksi myös sen vuoksi, että vaadin itseltäni saman kuin kumppaniltakin - minun on oltava täydellinen jatkuvasti ja koko ajan, en saa osoittaa heikkoutta tai puuttellisuutta ikinä. Tämä on luonnollisesti aika uuvuttavaa.

Minä vain en pidä puutteista. Maailma ei ole täydellinen, mutta itse voin yrittää olla - silloin myös kumppanini tulee olla sitä. Voin silti vaikeuksitta lähteä kiinnostavan miehen mukaan baarista ja pitää yhden yön hauskaa, mutta voitte olla varmoja, että menen ensimmäisellä metrolla kotiin. Aamut, ne ovat aivan liian todellisia, ja sitä minä en kestä.

Stressipallo

Elämä tullut viime aikoina itseni ja bloggaamisen väliin. Kirjottaisin mielelläni kovin paljon useammin ja usein melkein teenkin niin, mutta yleensä tulee aina jotain muuta tähdellisempää.

Toisaalta, minkä takia edes kirjoitan tänne? Saanko tästä loppujen lopuksi yhttän mitään? Tätä täytyy ehkä vähän miettiä.

Olen ollut kovan kiireen ja stressin alaisena viime viikot. Huomaan tämän käyttäytymisessäni; alan palata vanhoihin turvakeinohini, joihin olen sortunut ennenkin vastaavissa tilanteissa. Näissä reagointitavoissa ongelmallista on se, että ne vahingoittavat minua - ikävä kyllä en kuitenkaan osaa toimia toisinkaan. Jollain minun on purettava se ahdistus ja henkinen väsymys, joka painaa rintalastaa välillä niin, että hengittäminen on fyysisesti vaikeaa.

Olen hirvittävän etääntynyt siitä, mikä haluaisin olla. En tosin ihan rehellisesti sanoen tiedä, olenko ikinä ollutkaan kovin lähellä.