Uupunut

Kuinka pitkälle se, mitä on joskus ollut, määrittelee sitä, mitä on nyt? Kuinka paljon ihmisen on mahdollista muuttua ja opetella uusia käyttäytymismalleja?

Sanonnan mukaan old habits die hard. Mutta mitäpä jos en haluakaan niiden kuolevan, päinvastoin - mitä jos haluan ne rakkaat vanhat tapani takaisin. Riippumatta siitä, kuinka typerää se on.

Minulla on itsetuhoinen käyttäytymishistoria. Sairastuin henkisesti, niin kai sen voi sanoa, ja tämä vei minut aika lähelle kuolemaa. En koskaan saanut sairauteeni hoitoa, se vain vaiettiin piiloon, kunnes olin taas näennäisesti terve. Kun lukkojen taakse olisi sairauden sijasta kuulunut minä, voiko minun sanoa olevan nyt kunnossa?

Eipä kai. Mutta se siitä.

Hyvästelin tänään tärkeän ihmisen. Yhden niistä harvoista, joille heikkona hetkenä (kauan sitten) olen joskus sanonut, miltä minusta oikeasti tuntuu. Näen hänet vielä, mutta en luultavasti moneen vuoteen.
Olin hieman huolissani siitä, miten helppoa hyvästely oli ja miten vähän minussa liikahti.

Saksalaiseni soitti, aivan yllättäen. Hymyilin. Hän on niin kaukana, että on turvallista kuvitella välittävänsä.

Love you babe

Minulta kysyttiin, olenko koskaan ollut rakastunut. Vastasin totuudenmukaisesti - en tietenkään. Rakkaus on päätös, jota en ole halunnut tehdä. Ei sillä, että olisin koskaan tavannutkaan ketään, johon perustaa kyseisen olotilan.

Rehellisesti sanoen, luulen etten koskaan löydä ketään, jota voisin päättää rakastavani, ja joka voisi tehdä samoin minua kohtaan. Ymmärrän tämän kuulostavan teatraaliselta ja ehkä aiheuttavan hymähtelyä, mutta.

Niin minä vain uskon. Voisin kai yrittää selittää ja perustella, mutta yksinkertaisimmillaan kaikki nämä tiivistyvät seuraavaan: olen aivan suunnattoman itsekäs. Minussa ei ole tarpeeksi puoleensavetäviä luonteenpiirteitä, joilla saisin tämän anteeksi. Loppujen lopuksi minua ei jaksa kukaan. Enkä minä jaksa ketään.

Se on ikävää, tietenkin, aina välillä. Tottakai olisi kivaa tuntea jonkun välittävän aidosti - tosin tässä on se ongelma, etten kykenisi uskomaan sen välittämisen koskaan olevan sitä aitoa. Ihmiset pettävät kuitenkin aina, minäkin.

Outsider

Olin eilen bileissä. Sain illan kuluessa hyvän muistutuksen siitä, että dokaamattomuus (jolla tässä yhteydessä tarkoitan perseet olalle-tyyppistä toimintaa) on tässä maassa yhtä kuin sosiaalinen lepra.
Kyllä minä ihan oikesti yritin. Hymyilin pirteää tekohymyä (olen siinä aika hyvä), kuuntelin typeriä kännisössötyksiä (useita vielä moneen kertaan kun kertoja ehti unohtaa jakaneensa juttunsa jo kanssani), asennoiduin niin, että muovilapiolla toista päähän lyöminen on ihan Helvetin Hauskaa (no ainakin kaikki sille nauroivat) enkä kitissyt yhtään kun päälleni viskottiin kaikkea boolista ihmisvartaloihin. Mutta kun ei.

Mikä helvetti siinä on, miksi en voi vaan sopeutua joukkoon? Lakata tuntemasta itseäni niin ulkopuoliseksi? Toisaalta, haluankokaan? Mulla on mun jutut - saan suuremmat kicksit lenkkipolulla riuhtomisesta kuin siiderin juomisesta. Diggaan Rammsteinia enemmän kuin Antti Tuiskua. Mulle musta on ainoa väri ja ilman meikkiä ja huoliteltua ulkokuorta en ulos lähde. Seksiin ei tarvita rakkautta eikä edes hirveästi toisesta pitämistä. Raskaana oleva nainen ei ole kaunis vaan kuvottava valas ja lapset voisi kaikki lähettää Siperiaan kasvamaan.

Ehkä kaikkien ei kuulukaan olla onnellisia.

Yöbussissa matkalla takaisin läpi lähiöiden tiesin olevani tyly, kun kuuntelin mp3-soitinta keskusteluun osallistumisen sijaan. Musiikki oli minun kaupunkini musiikkia, ja kotiin tultuani oloni oli raskas. Kadulla pahvinen olutpakkaus päässä tanssinut känniääliö ei ollut minusta hauska.

Minun ei ole nyt juuri hyvä olla. Ainoa ilonaihe on särkevät lihakset.

Ei haukku haavaa tee jne?

Kimppuuni hyökättiin muutama päivä sitten. Ei fyysisesti vaan verbaalisesti, mutta tilanteessa, jossa olin haavoittuva ja kykenemätön käsittelemään minulle sanottuja, täysin ansaitsemattomia, hirveitä asioita. Ymmärsin tilanteen jälkeen välittömästi kyseessä olleen henkisesti häiriytyneen ihmisen, ja hänen säälittävyytensä sai minut nauramaan paskaisesti, mutta tapahtumahetkellä oloni oli vastenmielinen. Tämä puolestaan on saanut minut kyseenalaistamaan henkistä vahvuuttani, jota aiemmin en ole usein epäillyt ainakaan tässä mittakaavassa. Luonteen heikkous on ihmisen vastenmielisin luonteenpiirre, ja en kestä sen havaitsemista itsessäni.

Harrastin tänään massaliikuntaa, joka oli minulle täysin uusi kokemus. Olen kokenut koko ikäni jonkinlaista inhoa joukossa liikkumista vastaan, joten olinkin positiivisen yllättynyt siitä, etten edes inhonnut tilannetta. Menen ehkä jopa uudestaan. Pakko olisi, oloni on liiallinen.

Olen väsynyt, menen nukkumaan.

Huolenpitoa itsestä

Kävin salilla ensimmäistä kertaa usean kuukauden tauon jälkeen. Liikuntaharrastukseni on ollut jokapäiväistä jo udean vuoden ajan, mutta painottuu 97-prosenttisesti juoksemiseen. Salilla käyntini on aina vähän sellaista nokaiseonpakkomennä-tyyppistä toimintaa, josta puuttuu selkeät tavoitteet ja ohjelma. Lähinnä teen sitä fyysisen tasapainon vuoksi, juoksu kun ei juuri hauista kehitä. Lisäksi tietokoneelle työtä tekevänä koen tärkeäksi edes välillä saada veren kiertämään hartiaseudulla.

That said, minulla ei ole pitkään aikaan ollut näin hyvä olo. Osaksi tämä johtuu uudesta tuttavuudesta, eli juoksumatosta - talvi tuntuu nyt astetta helpommalta kestää. Onhan mulla nastalenkkarit mutta kun räntää tulee vaakatasossa tai pakkasta on 25 astetta, on hyvä, että on olemassa plan B.

Eilen illalla olin viihteellä. Oli tylsää. Haluaisin seksiä, mutta baarista en sitä näköjään löydä. Olen liian nirso, ja selvinpäin pysyttelevälle känniset sössöttäjät eivät ole omiaan sytyttämään. Olen siis tuomittu selibaattiin.

Harmaata

Joskus on hyviä päiviä, sellaisia, jolloin kaikki menee sujuvasti. Hyvään päivään ei tarvita lottovoittoa tai elämänmiestä tai vapaalippua Kanarialle (etenkään sitä), vaan että asiat tapahtuvat. Mutkattomasti ja ilman suuria komplikaatioita. Niin yksinkertaiselta kuin tämä kuulostaakin, se totetuu kohdallani aika harvoin. Kaikki tuntuu useimmiten enemmän tai vähemmän hankalalta.

Eilen oli kuitenkin Hyvä Päivä. Sen kruunasi täysin yllätyksenä tullut saksalaiseni soitto, joka tosin sai minut aavistuksen surumieliseksikin. Olisin halunnut jättää hänet kaupunkiini, tapahtumapaikallemme, mutta vielä en ole pystynyt tekemään sitä.

Teen kymmenentuntisia päiviä töissä. Miksipä en - ei minulla ole mitään muutakaan.

Väsyttää.

Tänään on väsyttänyt aivan mielettömästi. Töissä ei silmät meinanneet pysyä auki ja muutenkin tuskainen ja levoton olo. En tiedä miksi, mutta toivottavasti menee pian ohi.

Huomenna on tehtävä hieman hankintoja uuteen kämppään. Rahanmeno kauhistuttaa, kuu on vasta aluillaan ja palkasta on huvennut jo ihan liikaa. Päätän joka aamu, etten osta mitään turhaa ja tarpeellisista valitsen edullisimman vaihtoehdon. Mielenlujuudestani voi tehdä päätelmiä siitä, että päätän sen tosiaan _joka_ aamu. Uudestaan. Saan ostamisesta ilmeisesti jotain kicksejä - olen huomannut monta kertaa harhailevani kauppoihin ilman mitään tarvetta johonkin tiettyyn tavaraan; usein kiertelen niin kauan, että löydän jotain, jonka ostamisen pystyn perustelemaan itselleni. Tyhjin käsin on jostain syystä suunnattoman vaikeaa poistua.

Olen ollut Suomessa nyt viisi viikkoa. En enää itke iltaisin niin usein kuin aikaisemmin. Mutta tämä ei tarkoita, etteikö ikäväni olisi määrältään yhtä suuri.

Kaipaan myös saksalaistani. Hän sanoi viime viikolla soittavansa keskiviikkona - puhelin pysyi hiljaa. Olisin ollut yllättynyt, jos näin ei olisi ollut.

Oma tupa jne

Oma koti, vihdoin. Asun taas yksin noin vuoden tauon jälkeen. Tuntuu helvetin hyvältä tietää, ettei kukaan voi yllättäen tempaista paikalle. Jos ovikello soi, minun ei tarvitse avata jos ei satu huvittamaan. Jos vituttaa, voin mennä kotiin ja pistää oven kiinni, ja maailma pysyy poissa. Ainakin noin teoriassa.

Tuntuu, ettei ole aikaa oikein mihinkään. Tämä on hieman outoa, koska en oikeastaan tee yhtään mitään. Kun vertaan itseäni siihen ihmiseen, joka olin kaksi-kolme vuotta sitten, hämmennyn. Tuo ihminen oli päättäväinen ja kurinalainen - myönnettäköön, että liiallisuuksiin asti. Siltikin huomaan kaipaavani hieman kykyä keskittyä olennaiseen ja pitää siitä kiinni, riippumatta siitä, kuinka järkevää se on.

Tarkastelen hieman: töissä on kivaa. Asunto on hyvä. Kavereita on. Palkka tuli. Terveys kunnossa. Vielä kun saisi jonkun kundin sänkyynsä, olisivat asiat mallillaan. Mutta suhteeseen en rupea, en sitten millään. Niin tyhmä en ole.