Osanotto

Minua ei yleensä liikauta tuntemattomien ihmisten elämä mihinkään suuntaan.

Reko Lundánin kuolemasta olen pahoillani.

Idiootit

Menin tänään tavaratalon yhteydessä sijaitsevaan kahvilaan kulkuvälinettä odottaessani. Muutaman hetken pöydässä istuttuani siihen paukaisi mitään kysymättä (tyylin "anteeksi, onko tässä vapaata") joku eukko noin kahdeksanvuotiaan kakaransa kanssa. Kiinnittämättä juurikaan huomiota ei-toivottuihin seuralaisiin katselin ohikulkevia ihmisä ja kittasin kahviani.

Hetken päästä alkoi tuntua, että joku tuijottaa. Vilkaisin vasemmalle havaitakseni, että se saatanan ruma ja lihava kakara tuijotti minua kuin vähämielinen. Tuijotin takaisin ja pentu luovutti ensin. Käänsin katseeni takaisin kadulle vain huomatakseni sekuntia myöhemmin, että se tuijotti taas. Luovutti taas ensin. Tätä peliä jatkui niin kauan kunnes sain tarpeekseeni ja lähdin. Tuijottamisen lomassa mutsinsa kanssa käymästä keskustelusta oli mahdollista päätellä, että kyseessä oli ihan henkisesti kunnossa olevaksi luokiteltava tapaus.

Mutsi ei reagoinut mitenkään pentunsa käytökseen vaikka taatusti huomasi. Sinänsä pieni juttu, mutta riitti ärsyttämään minua - lähinnä sen takia, että voin vain kuvitella kuinka suunnattoman ärsyttävä ja huonokäytöksinen ihminen siitäkin pennusta tulee.

Se ei vaadi paljoa, ihmiset, nimittäin käyttäytyminen. Mutta joskus se näyttää olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Fuck off

Luen työpaikkailmoituksia ja selaan asuntotarjontaa. Molemmat minulla jo on - täällä. Hakujeni kohde on kaupunkini, jonne kaipaan edelleen kuin olisin vasta viime viikolla lähtenyt.

Milloin helvetissä minä sopeudun taas tänne? Lakkaan odottamasta jotain, mitä en edes osaa määritellä, ja lopetan aikani haaskaamisen? Milloin tämä kaikki alkaa taas tuntua joltain?

Nyt menen päivästä toiseen ilman, että edes huomaan. Ainoa merkki elämisestä on se, että illalla olen niin väsynyt, että aamu tuntuu viikkojen takaiselta. Aina en muista, mitä olen päivän aikana tehnyt. Ja kun asiaa oikein mietin, huomaan etten juurikaan edes välitä siitä.


I woke up today and wished for tomorrow
I don't want to be like anyone else
I woke up today and wished for tomorrow
I don't want even be myself

-Marilyn Manson: Use Your Fist and Not Your Mouth

Vanha postaus

Tapahtui noin 1,5 vuotta sitten:

Ehdottomuus on eräs monistakin heikkouksistani. Oli aika, jolloin sisäisen maailmani mustavalkoisuus vei minulta ensin suhteellisuudentajun ja sen myötä melkein hengen - nykyisin terä on tylsistynyt, enkä epäile sen enää saattavan minua kuoleman porteille. Siitäkin huolimatta kohtuuttomuuteni veitsi on yhä riittävän terävä satuttamaan minua, ja nyt sen aiheuttama kipu ja kärsimys on ehkä jopa vaikeampaa kestää.

Kun hulluuteni oli mustimmillaan, se oli kaikki mitä minulla oli. Minä olin se ja se oli minä, meitä ei ollut erottamista eikä toista ilman toista. Huomaan liian usein kaipaavani mielettömyyttäni. Silloin minun ei tarvinnut pohtia ja puntaroida, tiesin tarkoin mitä tehdä ja milloin. En kokenut syyllisyyttä sillä olin puhdas. Vai olinko? Ainakin yritin. Kovasti. Tietenkään se ei ollut tarpeeksi, eihän mikään ikinä ole, mutta olin lähempänä.

Nyt olen niin hirvittävän kaukana.

Jotkut päivät ovat helpompia kuin toiset. On hetkiä, jolloin menneisyys menee pois ja antaa minun olla hetkessä, jopa vilkaista tulevaisuuteen. Ennen, verkkoihini sotkeutuneena, oli vain mennyt. Se määritteli oikeuteni olla. Usein havaitsin oikeuksieni olevan riittämättömät.
Mutta nykyään on joskus mahdollista olla irti. Ei aina, eikä edes yleensä. Usein ahdistuksen käsi on liian raskas sitä paetakseni. Pyristelen, mutta en pysty - riittämättömyyteni ja kelpaamattomuuteni purkautuvat tekoina, jotka lisäävät käden puristusta.

Olen hullu.
Vihaan sitä.
Ennen tämä oli erilaista.
Olin hullumpi ja silloin oli parempi.

Joskus, kuten eilen, maailma oksentaa päälleni mustaa verta ja melkein hukun. En syytä maailmaa vaan itseäni. Ei vastuu ole kenenkään muun kuin minun. Tietenkin, jos olisin positiivisuuteen taipuvainen luonne, voisin ajatella ainoan suunnan olevan eilisen jälkeen ylöspäin. Ikävä kyllä positiivisuus ei kuulu sanavarastooni. Joten pelkään, tiedän, uskon - ei tämä tästä parane. Veri on mustaa ja tahmeaa ja sen löyhkä tarttuu hiuksiini.

Ahdistaa niin helvetisti. Mutta hymyillä pitää.

Minä

Tyhmä vai tyhmä

Vuosia jatkuneen empiirisen tutkimuksen perusteella olen tullut siihen tulokseen, että noin 90% ihmisistä on aivan saatanan tyhmiä.

Ystävien kohdalla on helpompaa. Heidät tuntee ja tietää, mitkä keskustelunaiheet heidän kanssaan toimivat, ts. mistä heillä on jotain sanottavaa ja mielipiteitä. Näin kanssakäyminen on mahdollista rajata näihin aihepiireihin ja turhautumista ei pääse syntymään.
Mutta ne tuntemattomat. Inhoan tilanteita, joissa olen vain vieraiden ihmisten ympäröimänä. Tämä siksi, että kun keskusteluihin väistämättä ajaudutaan, seurauksena on usein pelkkiä idioottimaisuksia ja itsestäänselvyyksiä. On aina yhtä kammottavaa nähdä ihmisen kasvoilla ileme, joka suorastaan huutaa "hei enmä tajua". Niinku.

Tottakai pystyn teeskentelemään ja ylläpitämään jutustelua säästä tai ministereiden tv-luvista tai jostain muusta yhtä mielenkiintoisesta. Useimmiten en kuitenkaan vain jaksa vaivautua ja olen mielummin hiljaa- tämä johtaa usein keskustelukumppanin yhä epätoivoisemmaksi käyviin tokaisuihin ja syvenevään myötähäpeään minun puoleltani. Toisaalta se on joskus myös erinomaisen huvittavaa katsella tätä kiemurtelua. Melko harvoin tosin.

Hiljaisuus ei ole vaivaannuttavaa. Jos ei ole mitään fiksua sanottavaa, pidä turpasi kiinni.

Ihmisten keskimääräisen älykkyysosamäärän huomioiden tämän toiveen noudattaminen tekisi maailmasta ihanan hiljaisen.

EVVK

Tapasin eilen erään ihmisen hyvin pitkästä aikaa. Olin hänestä joskus seksuaalisesti kiinnostunut, mutta en mitenkään tosissani - samalla tavoin kun hän minusta. Emme koskaan olleet mitään ja nykytilanteessa en näe mahdolliseksi, että koskaan olisimmekaan, mutta silti tämä ihminen on minulle jossain määrin merkityksellinen. Hänen suoruutensa sanoissaa antaa minulle saman vapauden , mikä tekee keskusteluistamme poikkeuksetta mielenkiintoisia.

Tiedän, että hän arvostaa minua. Mutta eilistä ennen en tajunnut, kuinka paljon. Tämän tiedon saaminen ei tehnyt oloani mitenkään miellyttäväksi, sillä kävi ilmi että hän oli tehnyt eräitä tärkeitä päätöksiä osaksi minun aiheuttamani.

En minä halua sellaista vastuuta. Jätä minut rauhaan.

Rahalla saa

Minä kannatan tietulleja. Autotonta keskustaa. Kävelykatuja ja ympäristöä, jossa ei katua ylittäessään tarvitse pelätä kerran olevan viimeinen. Inhoan kaupunkia, jonka tärkein käyttäjä on kasa metallia.

Toisaalta vihaan myös julkisia. Pahalta haisevia kanssamatkustajia, äänekkäitä kakaroita, räkänokkateinejä ja väkivaltaisia piripäitä.

Luojan kiitos en asu lähiössä. Ei tarvitse tästäkään asiasta tehdä ongelmaa.

Ruma

Minä olen esteettinen ihminen. Ammattini liittyy estetiikkaan. Pidän asioista, jotka näyttävät hyvältä. Ei siinä ole mitään pahaa eikä se tee minusta huonoa tai pinnallista. Asian ei tarvitse olla kaunis miellyttääkseen minua - toisin sanoen, myös ruma voi olla miellyttävää katsoa. Esimerkiksi vaikka Saimi Nousiainen - malli, joka ei mielestäni ole kaunis, mutta silti visuaalisesti onnistunut.

Se, kuinka paljon jokin asia silmääni hivelee, vaikuttaa luonnollisesti suunnattoman paljon siihen, miten siihen suhtaudun. En osta rumia asioita tai hakeudu rumien ihmisten seuraan. Josta pääsenkin varsinaiseen aiheeseeni, eli rumiin ihmisiin.

Tässä välissä sopii unohtaa käsite sisäinen kauneus. Se ei liity tähän nyt mitenkään. Ajattelen rumuutta ihan täysin kiihkottomasti ja vailla arvolatauksia.

Rumuus on mielenkiintoinen ja luonnollisesti hyvin suhteellinen käsite. Voi tietysti sanoa, että jokaisessa ihmisessä on jotain kaunista, mutta se nyt on vähän samanlaista paskaa kuin sanoa, että vanhemmat rakastavat kaikkia lapsiaan yhtä paljon tai että paha saa palkkansa tai whatever. Ruma on ruma, ei siinä mitään - joskus nyt vain on niin. Mutta jos on ruma, niin ajatteleeko automaattisesti asioista eri tavalla? Näkeekö maailman toisin?

Otetaan esimerkiksi nyt parinmuodostus. En häpeä lainkaan myöntää, että ensimmäinen kriteerini seuraa hakiessani on ulkonäkö. En voisi kuvitella harrastavani seksiä ruman ihmisen kanssa. Mutta miten rumilla ihmisillä? Onko rima automaattisesti alempana? Eikö rumaa harmita sekstata ruman kanssa? Onko ruma ihminen vähemmän visuaalinen, toisin sanoen, ei kaipaa kauniin ihmisen näkemisen tuomaa ärsykettä kiihottuakseen? Ulkokuoren alla ihmiset ovat kuitenkin aika samasta muotista, joten kuvittelisin mieltymyksen visuaalisesti houkutteleviin asioihin olevan ainakin jossain määrin yhteistä.

Ja joo, epäilemättä olen pinnallinen paskapää, joten ei kannata vaivautua kirjoittamaan sitä kommenttilaatikkoon.

Syvälle sydämeen jne

Olen törmännyt viime aikoina muutamaan blogiin, joissa kirjoittajan elämä on vähintäänkin pirstaleina päättyneen suhteen takia. En osaa sanoa, ovatko kaikki näistä blogeista totta, mutta oletan nyt näin ihan laiskuuttani.

Olen ollut hämmästynyt siitä kivun määrästä, joka näistä teksteistä on välittynyt. En tunne kyseisiä ihmisiä, joten he ovat minulle käytännössä yhdentekeviä - that said, en minä heidän kärsimyksestään mitään kicksejä saa tai pyri vähättelemään sitä.

En vain ihan ymmärrä tai pysty samaistumaan.

Tämä johtuu kahdestakin syystä, joista ensimmäinen on melko totaalinen kykenemättömyyteni tuntea empatiaa. Toinen on se, etten pysty käsittämään, miten toisesta ihmisestä voi tehdä itselleen niin tärkeän, että hänet menetettyään on aivan sirpaleina. Kyllähän sen pitäisi nähdä tulevan. Ihmisiin ei voi missään tapauksessa luottaa - me petämme, jätämme ja nauramme joskus vielä paskaisesti päälle. Sellaista se vain on. Miten siis kukaan voisi perustaa onnellisuutensa tämänkaltaisen muuttujan varaan?

Sitä paitsi. Kukaan -KUKAAN - ei ole korvaamaton.

Luottamus on sellainen asia, jota ei pitäisi harrastaa. Sen väistämätön rikkoutuminen satuttaa. Huomattavasti helpommalla pääsee kun jättää käyttämättä.

Syntax error

Vanha hoito yrittää lämmitellä. Soittaa kerran liikaa, kysyy aavistuksen liian kiinnostuneesti mitä teen illalla, katsoo sekunnin liian kauan ollakseen välinpitämätön. Koskettaa muka puolihuomaamattomasti, vaikka tiedän ettei hän tee mitään vahingossa. Välillämme on yli vuosi; hänen jälkeensä olen kulkenut monen muun kautta. Hänestä en tiedä.

Palaa lähtöruutuun kulkematta Erottajan kautta?

Ei todellakaan. Kun erosimme, olin haikea - syistä, jotka eivät kaikki liittyneet häneen sen enempää kuin meihinkään - mitään meitä ei koskaan oikeasti ollutkaan. Nyt kun ajattelen häntä, en tunne mitään, vaikka muistankin, miten paljon häntä silloin halusin. En vain ole sama enää. Koskaan.

Täytän päiväni toiminnalla. Aamulla lähden liikkeelle kuudelta, takaisin kotiin palaan harvoin ennen yhdeksää. Väliin ei sisälly päämäärätöntä lorvailua tai suuntaamatonta kuljeskelua.
Olen aivan saatanan väsynyt, mutta tämä on ainoa keino, millä pysyn jotenkin järjissäni.

Kun tekee, ei tarvitse ajatella.

Tyhjiö

Miten paljon itsestäni
minun täytyy kieltää
tullakseni osaksi
kokonaisuutta?

Miten paljon kokonaisuutta
minun täytyy kieltää
löytääkseni
oman itseni?

Entä sitten,
kun ne yhtyvät?
Onko onnettomuutemme
sitten täydellinen?

Miten paljon
tätä kestää ajatella
tulematta hulluksi?

-Tommy Tabermann

Eilen tuntui aivan saatanan pahalta. Ahdisti, masensi, pelotti. Pahinta oli etten tarkalleen tiedä miksi - näitä hetkiä vaan tulee aina joskus.
Yöllä näin unta joka olisi saanut minut itkemään jos vielä osaisin.